Ballerinas and Christmas wishes

Joulu on muuten tulossa.

Äiti osti mulle eilen Fazerin suklaakalenterin, sen saman jonka ostan joka vuosi, ja mulle tuli hirveen joulunen olo. Haluun leipoo pipareita ja joulutorttuja, hakea kuusen ja koristella sen, sitten laittaa söpöjä pikku joulupukkeja ympäri taloa. Omistan jopa sellasen muotin jolla voi tehdä itse suklaapukkeja. En oo nähny kunnolla luntakaan niin pitkään aikaa; vaihdossa ei hirveesti kinoksia näkynyt, pientä lumiharsoa vaan. 

Joulu merkitsee mulle rentoutumista, ruokaa ja kynttilänvaloa. Se on sitä aikaa vuodesta kun koko mennyt vuosi on tarkotus karistaa mielestään ja vaan olla. Annan itselleni yleensä luvan syödä niin paljon suklaata kun haluun. En tiedä vielä mikä tämän vuoden suunnitelma on. 

Kun olin pikkunen, mulla oli tapana kirjotella joululahjatoiveita kuukausia ennen joulua. Odotin joulua kuin kuuta nousevaa. Nykyään se vaan tulee ja saa rahaa, mikä on toisaalta tosi kivaa, mutta toisaalta mietin että kuinka materialistinen joulu nykyään onkaan. Kaupat mainostaa ja myy, ihmiset ostaa. Rakkaudesta me ostetaan kavereille ja perheille lahjoja, mutta ehkä niitä pitäisi tehdä enemmän itse. Stockmannin sun muut elää joululle, jotta ne saa raastettua ihmisistä enemmän rahaa kuin yleensä. Onhan ne lasten jätskikoneet varmasti kalliimpia joulua ennen kun joulun jälkeen. 1 Tammikuuta koko varasto on puoleen hintaan. Elämää se on vaan toisaalta, ja ihmiset tykkää ostella joulujuttuja. Me saadaan siitä hyvä mieli, ja lahjan vastaanottaja saa hyvän mielen. Win win? 

Ajattelin laittaa tänne näytille muutama päivä sitten ostetut ballerinat, joilla ois tarkotus tanssii vanhat. Mä en oo korkkari-ihminen, joten vaihtoehtona oli joko tälläset ballerinat tai sitten kiilakorot jos mitään lättäniä ei löytyis. Löysin nämä oikeestaan aika tuurilla, kävelin Biancon ohi ja nää oli siinä edessä näytillä. Houkutteli mut sisään ja muutaman minuutin päästä kävelin kaupasta näiden kanssa. Oli kyllä vähän hinnalla pilattu, mutta kysyin itteltäni että kuinkas monta kertaa ne vanhat tanssitaan. Mieluummin ostan jotain laadukasta jota käytän useammin kun H&M:sä kympin tossukat jotka ei pysy jalassa. 

I wanted to introduce you guys with my newest purchase, ballerinas from Bianco foorwear. Weird time of the year to buy shoes like this, you're thinking. Well, these are actually for prom that's going to happen next spring. Why buy them already, you're thinking. Well, in Finland, this prom that happens on the second year of High School, is sort of a big deal. Every girl is obsessing about the dress and the shoes and the jewelry and even hair and make-up appointments way before the actual event. It's part of the fun. I've already ordered my dress - blue, sparkly, very me - and I had to get shoes for it so they could make adjustments for the dress. So it will be the right length and everything. 

I'm pretty damn excited about these shoes, partly because I never wear ballerinas. My feet are complicated. No ballerina will stay on, they just keep falling off, or hurting. Some people buy shoes all the time, I only buy them when it's absolutely necessary, just because of the fact it's really hard to find anything that fits well. I'm more of the clothing kind of girl, I waste my money on clothes, not shoes. Maybe I'd buy more shoes if they fit. It's the worst feeling if you buy shoes and after a couple of days you realize that you can't wear them anymore. These ballerinas are an exception, I know it. I might have been walking around the house wearing them. Just a little, to prove that fact.

I've started to realize that Christmas is on it's way! What are you guys wishing for Christmas? I'm thinking clothes, money, clothes. And maybe a good book and a movie. I'm a classic teenage girl :-) 

What's up

Ei oo ollu mitenkään helppo viikko takana; flunssa yllätti, koeviikko alkoi ja väsymystä pukkaa.  

Alan oikeesti huolestuu ittestäni. Oon ollut kesästä asti kipee, se on aina vaihdellu flunssasta yskään ja kaikkea siltä väliltä. Monia lääkärinkäyntejä, yksi diagnosoitu mykoplasma, ja kolme antibioottikuuria ei oo saanu tätä tautia kitkettyä. Lääkäreillä ramppaus loppuu nyt, päätin viime käynnin jälkeen. Ei ne lääkärit kuitenkaan osaa aina auttaa, ja tässä tapauksessa ne vaan määrää flunssalääkkeitä. Sain reseptin astma inhalaattorille! Eikai mulla nyt sentään astmaa oo. Kuitenkin, vähän huolestuttaa. En oo ikinä ennen ollu näin kauan kipee, ja se vaikuttaa mun koulutyöhön ja muutenkin mun mielialaan ihan liikaa. 

Hyvänä puolena, oon saanu olla kotosalla nyt paljon. Ohjelmassa on ollut leffoja ja tuottareita, itse leivottuja mokkapaloja, teetä, paljon hunajaa, kokeisiin lukemista. Ehkä mun keho yrittää kertoo mulle että pitäis vähän hidastaa (vaikka en ole kyllä maailman kiireisin ihminen). Viikot menee yleensä koulun kanssa ja viikonloput jossain ulkona kavereiden kanssa, harvoin jää aikaa hengailla ja rauhottua ihan kunnolla. Ehkä mun pitäis oppia ottamaan iisimmin ja erityisesti nukkua enemmän viikonloppusin. Ettei aina lähtis sinne baariin valvomaan. 

Ongelmana on että vihaan lepäämistä. Haluun, että aina on jotain tekemistä, koko ajan menossa, uutta kokemassa, en halua tuhlata päivääkään. Kuitenkin pitäisi ottaa rauhallisesti ja se turhauttaa. Lepääminen ei tunnu niin pahalta, jos muutkin on himassa kattomassa telkkaria, mutta jos muut on jossain porukalla, yksin olo on sietämätöntä. Pakko päästä mukaan, mitä jos niillä on hauskaa. Eilen olisi ollut kaverin synttärit, ja olin vaan kotona niiskuttamassa. Loppujen lopuks onnistuin kääntämään illan hyväksi mokkapaloilla, ja perjantai ilta oli onnistunut. 

Uus nälkäpeli on leffois, ois jees mennä kattomaan. Olin menossa tänään itseasiassa mutta flunssa nyt vähän pilas suunnitelmat :) Varmaan ensi viikolla sitten. Ootteko muute huomannu et Groove FM:n tilanne on tullu uus ihan sika hyvä radiokanava, Loop? Kantsii käydä kattomassa. 

I bought this beanie! It's perfect for me. I've never seen a beanie I like this much. 

I should just rest. I've been more and less sick for the past four months, and I've been going to the doctor's for way too many times. Tests, antibiotics, nothing has fully helped. Just when I think I'm good, it comes back. So frustrating! Right now it's that really nice phase when you can't breathe through your nose. I'm hopeful, maybe it'll finally start getting better, because I feel slightly better than yesterday. Fingers crossed. 

What's up? Last week I basically just went to school every day to do my exam, and then went home, rested, and watched Gossip girl (my new discovery, I know I'm a few years late, but I'm hooked) or something like Master Chef Australia (love it) and drank tea. I bought some Christmas cards. I found a new radio station called "Loop" that plays all my favorite songs. I finished reading "the Devil wears Prada", and I thought it was the funniest book I've read in a long while. I started planning on what I want for Christmas (way too early, or is it? Some people already have ornaments, so I think I'm fine). So I guess I've done a lot, even thought I think I've just been lying around bored. 

The thing is, I really don't like to do nothing. I don't understand people who love lying around all day long, every day, without doing anything worthwhile. When I just rest many days, I feel like I'm wasting my time. Like my life is going to waste. I can feel everyone else doing something. Of course, I don't mind not doing anything if everyone else is home watching TV, but this is rarely the case, right? I have this weird thing in my head; I always think people are having the time of their life and I'm missing something if I'm at home. Why would I feel like this? It's not like I'm any less alive at home. It doesn't make any sense. I want to see the day when I'll be totally satisfied to just be at home, alone, without doing anything. Probably never happening. 

I can't wait to see the new Hunger Games movie, Catching Fire! Maybe next week :) Have you guys seen it?

The dangers of social media

Tänään on vaan englanniksi tekstiä. Olen kirjotellut muutamana päivänä sosiaalisesta mediasta ja siitä miten se vaikuttaa mun ja muiden elämään. Ois kiva saada jotain palautetta. Mitä mieltä itse olette?

Today I'm just going to post in English for a change! He're some thoughts about social media. I've been writing this for a a few days and I hope I could get some feedback from you guys! And maybe some opinions about this topic?

Why do I and almost every single person in the world live their lives in social media? I've lately been thinking about how wrong it is that real people have to have virtual lives, and sometimes the virtual one even turns out to be the one we worry about the most. Facebook, Instagram, Twitter, Blogger, Google+, Formspring, Pinterest, Tumblr, Flickr, MySpace… The list is never ending. And there’s more to come; let’s face it, our world is getting more and more internet-centered by the day.

I check my Facebook page many times a day. That’s alright, there’s really not that much going on and I don’t think it’s a way to losing my real life. However, the thought that I am there, that my whole entire life is shown on a platter to everyone I know, or don’t know, is scary. My life looks perfect when I see it there, as if everything in my life would be in order. Sometimes I see myself as I see myself in Facebook; if I have a lot of likes and comments, it makes me feel like my life is somehow better than if I had none. That girl who smiles in my profile picture is definitely me, but it doesn’t tell the whole story. When someone who doesn’t know me sees my pictures they must think “Hey, she’s got a perfect life”. How would they know? The life that Facebook represents is not real; it’s just a page where we can show ourselves as the best version of ourselves. All the pictures have to be perfect. We can’t put blurry, failed pictures in there, even if our lives were be blurry and failed. What if someone would judge our perfect selves and find out that we are, in fact, normal? That we’re not perfect and we make mistakes? Our Facebook page represents the image we want to have, but we what we don’t own. All this would be fine if we would be satisfied to just have our information up there, but we also want to know everything about everyone at every minute. Who’s dating who? I wouldn’t know this if I hadn’t seen it on Facebook this morning. Seems like it has become a necessity to have something other than our real life to keep us happy.

I remember the times when I was little and I had nothing like Facebook or Instagram to connect with others.  I just had myself. Back then, life was just life. I didn’t feel like I was on a platform being watched by others. No one knew what I was doing, so it didn’t matter if I really was doing something or not. It was totally okay to just be and enjoy life. Back then, if I lost contact with a friend, I wouldn’t know what was going on with them anymore and that was fine. It didn’t matter, because meeting people and letting them go was just a part of our lives. Today, we don’t have to let go of people, because we can see their lives easily even if we don’t even talk to them. If I see a lot of posts from someone I might even forger that I haven’t actually seen this person; I’ve just read all the information from social media. Having information for other people to see is sometimes a good thing, but when it gets in the way of normal communication, it’s a problem.

With social media, life is complicated because we can know what happens everywhere. This leads to the fact that other people can also see what we’re up to. What if I don’t post any pictures?  Do they think I don’t have a life? Do they think I’m a loner with no friends? Many of us constantly think about what other people think about us. Do they think I’m cool or not? What could I post to make them change their minds? The worst thing is that people easily believe what they see on social media. They are ready to accept the facts without even meeting the person first; to judge them without getting to know them. No wonder we care so much about our appearance in social media. When you meet a person, don’t you immediately ask whether they’re on social media? I do, I want to know if they’re on Facebook. If they are, I will go and see their pictures and their other posts. In a few seconds, I either accept the person to be completely normal or a little odd. It’s so wrong, but it’s a habit I can’t easily put aside. Of course, the odd people can later turn out to be the best people and the normals can definitely surprise you in a bad way. I do know that nothing can be seen in Facebook; that nothing can be trusted. But in reality, to not evaluate people based on social media is nearly impossible.

I truly have a love-hate relationship with social media. Sometimes it makes me feel good about myself, and to be honest it is fun to post pictures so that my friends can see them. It unites people, brings them together. When something pops on my from page, maybe a picture from 3 years ago, I can’t stop smiling at the memories of that time. Still, sometimes it just makes me feel insecure. I get the need to compare my life to other people’s lives, and seeing the happiness of strangers makes me jealous. I don’t like the fact that there’s something other than my actual life that I have to keep up with at all times; it shouldn’t be like that. Life shouldn’t be like that.

What comes to the future, I have a wish. I wish that social media would slowly start disappearing; I wish it would be just a phase in the history of human kind; one of those that people first get excited about but later they get bored and find another thing to be excited about. Sooner or later people would realize that they love living so much that they don’t want to waste a minute of it. Everyone from children to adults would understand that internet is not a place to live, and that the things they post are not signs of how good they are. That’s only defined by how they choose to live their life. I don’t think I’m going to get what I wish for though. We are human, and no matter how well we know that something’s not good for us, we stick with it if it makes us feel good about ourselves and our place in the social world.

Babies in Egypt have been named "Facebook" and "Twitter"

Pictures: 

https://www.google.fi/search?q=social+media&source=lnms&tbm=isch&sa=X&ei=gByJUuCkDIGFhQfD3IDIBg&sqi=2&ved=0CAcQ_AUoAQ&biw=1440&bih=785#facrc=_&imgdii=_&imgrc=inUr68a07CWKDM%3A%3BZdD_S7q-rJ-NuM%3Bhttps%253A%252F%252Fwww1.ethz.ch%252Fhk%252Fservices%252Fsocialmedia%252Fsocial_media_illustration.jpg%253Fhires%3Bhttps%253A%252F%252Fwww1.ethz.ch%252Fhk%252Fservices%252Fsocialmedia%252Findex_EN%3B550%3B280

https://www.google.fi/search?q=social+media&source=lnms&tbm=isch&sa=X&ei=gByJUuCkDIGFhQfD3IDIBg&sqi=2&ved=0CAcQ_AUoAQ&biw=1440&bih=785#facrc=_&imgdii=_&imgrc=4u64vvjm5s1FeM%3A%3B1E33DbxI58F5yM%3Bhttp%253A%252F%252Fwww.thedrum.com%252Fuploads%252Fdrum_basic_article%252F119547%252Fmain_images%252Fsocial_media_0.jpg%3Bhttp%253A%252F%252Fwww.thedrum.com%252Fnews%252F2013%252F10%252F12%252Fthird-uk-social-media-users-dont-use-facebook-twitter-youtube-flickr-pinterest%3B1730%3B1155

The family resemblance

Hyvää isänpäivää! Tämä viikonloppu meni ruuan ja sukuloinnin merkeissä. 

Meidän suku ei ole semmonen joka kokoontuu yhteen joka viikko, vaan me nähdään todella harvoin. Osasyy on varmaan meillä suvun nuorilla, kun meillä on aikalailla omat juttumme, eikä aikuisen kanssa hengailu houkuta. Lisäksi mun suku ei ole kauheen suuri; mulla on vaan muutama serkku ja ne on melkein kaikki jo aikuisia. Mun ikäisiä serkkuja ei löydy. Tänään oli pienimuotoinen kokoontuminen pitsan merkeissä mummolassa, lisänä jälkkärit ja kahvittelut. Kaikki ihmetteli miten mun tukka oli kasvanut ja miten yhtäkkiä musta oli tullut 18, mulla on ajokortti ja juon kahvia. Voi kummaa. Oli ihan hauskaa nähdä välillä sukulaisia, vaikka ei me hirveän läheisiä ollakaan. Suku on aina pahin, vai miten se menikään! 

Eilen käytiin perheen kesken syömässä ihan Helsingissä äidin synttäreiden kunniaksi. En ole mikään ravintolakriitikko, mutta se paikka missä me syötiin oli niin hyvä, että laitan nyt oikeen nettisivun tähän http://ilbucatino.fi/ . Olen ollut kerran Italiassa, ja voin sanoa että tämä ruoka mitä me eilen syötiin oli ihan satavarmasti yhtä hyvää. Kannattaa käydä vaikka perheen kanssa syömässä tuolla! Ei mikään kauheen halpa paikka, mutta järkyttävän hyvää ruokaa.

Perhe ja sukulaiset on sinänsä jännä yhdistelmä, että ne yleensä pysyy elämässä kun kaverit ja poikaystävät vaihtuu. Vaikka kaverit ja poikaystävät valitaan itse, ja perhe vaan tulee automaattisesti. Missä logiikka? Perhe on kuin jotain sellaista, mitä ei helpolla menetä vaikka kuinka mokailisi ja riehuisi. Kuitenkin tunnen monia, jotka eivät ole tyytyväisiä perheeseensä tai sukulaisiinsa. Omaa sukuaan kun ei voi valita, toisin kuin ihmiset joiden kanssa hengailee vapaa-ajallaan. Suku on vain jotain, joka vahingossa tupattiin yhteen ja kaikkien pitäisi tulla toimeen toistensa kanssa. Jotkut ihmiset ovat kuin paita ja peppu mummojensa ja vaariensa ja serkkujensa kanssa, kun taas toiset näkevät niitä vain kun täytyy. Perheiden välillä on loputtomasti eroja, varmaan riippuen siitä miten luonteet sattuu natsaamaan. 

Mitä olen itse huomannut kun on kasvanut lapsesta tällaiseksi nuoreksi aikuiseksi, on se kuinka paljon suku tosiaan muistuttaa toisiaan. Omassa itsessä sekä muissa suvun lapsissa näkee paljon ulkonäöllistä ja luonteellista samankaltaisuutta aikuisiin. Lapsena näitä yhtäläisyyksiä ei nähnyt, mutta nyt 18 vuotiaana se on erittäin selkeää ja pystyn välillä tunnistamaan että "hei, nytpä olin aivan äidin tai isän kaltainen". Aina haluaa olla niin omanlaisensa, mutta tuloksena on että kasvaa vanhempien kaltaiseksi. Ollaanko me kaikki vaan vanhempien nuorempi versio? Eihän me ikinä tulla tietämään, millaisia meidän vanhempamme olivat nuorina. Ehkä ne olivat ihan samanlaisa kuin me nyt, ja geenit on todella vaikuttaneet paljon. Jännää miettiä, että ehkä äiti oli samanlainen kuin minä silloin 70-kuvulla. 

Kyllä se suku on aina pahin, mutta onse myös paras. 

Meikäläisen uusin ostos löytyi perjantaina vahingossa Zarasta. Olen jo kauan ihaillut siellä takkeja, ja haaveillut että olisi varaa ostaa niitä parinsadan ihanuuksia. No, löytyipä tällainen 40 euron takki ja päätin ostaa kun oli se vaan nyt niin ihana. Rakastan tällasia miestentakin tyylisiä. Tää ei oo kuitenkaan sellainen liian iso niinkun jotkut takit (ne menee musta ihan yli) vaan juuri sopiva. Musta takki sopii lisäksi kaiken kanssa, joten en varmasti tule katumaan tän ostosta.

On Friday I went to Zara to just check out if they have these jeans for my sister, and I saw the coats that I've been dying to buy. The ones that cost about 100-200 €. I admired them for a moment and tried some on, you know just for fun, but then I found this coat. It was perfect, and only 39,95 €, so I could afford it. I bought it, couldn't resist the perfect coat. I've been looking for a coat that has this style, but many of them are really big which I don't like. It's one thing to look like a man's coat, but it has to fit. This one does, and it's also black, which means that it goes with practically everything. I definitely don't regret buying this on the moment I saw it! 

Siskoni autteli kuvaamisessa taas kerran! 

Today was Father's day in Finland. To celebrate, we headed to our grandparent's to have some pizza and just get together with some relatives. Our whole family doesn't get together often, just for special occasions. It's partly because me and other young people in our family don't have the time or the energy to see the older folks and talk awkwardly. I don't have a very large family, and most of my cousins are all grown up and they have their own families now. However, we did get our younger cousin, my grandparents from my dad's side and his sisters family to join us today, and it ended up being fun.

As we grow older, it seems more and more obvious that everyone in the family are somewhat alike. That's what I saw today.

Us kids, we grow up looking like our parents and acting like them. I can also see resemblance with my parents and their parents. I couldn't see any of this when I was younger; I didn't care and I didn't notice. We all want to be something else than our parents, and we try to act differently and be ourselves to avoid the awful fate of being just like our parents.

Still, do we just end up just like our parents? It's hard to know, because we haven't seen our parents when they were young. After all, they might have been exactly like we are right now. It's sort of creepy to think that somewhere in the 70's there was a person like you. Of course, even if the genes were that effective, the environment has to have something to do with what we end up looking and being like, right?

I sometimes do things and say things, and then I think that "wow that's exactly what my mom would've done". It doesn't matter how much I try to deny it, but I guess I've become a bit like them. My sister and I are also a little alike. 

Family is weird, because it usually sticks around even thought friends and boyfriends might change. This random group that was united by accident just always stays, no matter what you do or say, even thought you couldn't choose this group, and they were just assigned to you, and your friends are the ones you choose. Where's the logic in this? Some people love their family, some people hate their family. They say that family is the worst, but for me, they're also the best, and I do want to get together with them. Even if it was only once a year.

Face the positive things

Pidin tänään koulussa puheen äikän puhekurssilla (vieläkin kyselen itseltäni, että mitä ihmettä siellä teen, en ole todellakaan puheihmisiä). Mietiskelin aihetta turhanki kauan ja päädyin sitten pitämään suomalaisuudesta ja meidän niin sanotusta masentuneesta luonteesta. Ulkomaisen silmin bussipysäkillä yksin kököttävät surulliset suomalaiset ja vakavat naamat eivät ole mikään hyvä juttu. Monet suomalaiset kuitenkin tykkäävät tästä järjestelystä. Ei tarvitse aina käyttää niitä hymylihaksia, eikä tarvitse koko ajan pölöttää muille. Mullekkin tosi ominainen ilme on sellanen vähän surkea ja vakava, mutta kyllä välillä mustakin lähtee sellanen iso hymy ja nauru. Mustakin bussissa on ihana istua yksin rankan päivän jälkeen ja sulkea silmänsä puheliailta tutuilta joita bussiin saattaa astua. Mustakin on ihanaa olla teeskentelemättä iloa, vaan valittaa siitä sateesta tai mistää vaan niin paljon kun haluaa. Sellaista on suomalaisuus, enkä usko että meitä voi helposti muuttaa energisiksi ja aina iloisiksi ihmisiksi.

Mietin kuitenkin myös sitä, että keskittyykö suomalaiset enemmän negatiivisiin kuin positiivisiin asioihin. Nähdäänkö me niinsanotusti harmaata kaikkialla? Kaikki tietävät ihmisiä, joiden elämässä on asiat menny ei niin hyvin, oli se nyt kyse perhetaustoista tai muista syistä; monet suomalaiset nuoret sairastuvat masennukseen, ja väitän että monilla on myös lievää masennusta enemmän kuin olisi tarpeen. Kulttuurin takia me näemme monet asiat huonompana, ja olen huomannut myös joskus kilpailua vastoinkäymisistä. Kummaa, että suomalaiset haluavat joskus mieluummin kilpailla huonoista kuin hyvistä asioista. Kaveripiirissä huonojen koenumerojen vertailu peittoaa hyvien koenumeroiden vertaillun. Mulla on 6! Mullapa 4, älä sinä siinä valita! Tätä asiaa voi soveltaa elämässä muihinkin asioihin, eikä omien ongelmia lyttääminen ikinä tunnu mukavalta. Pitää nimittäin muistaa, että kaikki suhtautuvat vastoinkäymisiin eri tavalla; jonkun mielestä juuri se nelonen kokeessa voi olla maailmanloppu ja toiselle läheisen loukkaantuminen voi olla tätä. Kuitenkaan kenenkään murheita ei pitäisi väheksyä, vaan toisia pitää tukea. 

Onneksi suomalaisista voin sanoa sen, että kun on tosipaikka, niin ihmisiin voi todella luottaa. Me ollaan jossain suhteessa ihan uniikkia porukkaa. Oman vaihdovuoden vertailun perusteella Suomesta löytyy vastuuntuntoista ja luotettavaa porukkaa, syvällisiä keskusteluja, älykkäitä nuoria ja myös sitä onnellisuutta. Vaikka me välillä ollaankin synkkiä ja valitetaan turhasta. 

Huhhuh Suomen säätä taas - sadetta ja pimeetä joka päivä vaan. Ei yhtään mun mielelle hyvää säätä, koska itse tykkään auringosta ja valosta. Talvisin joskus tuun masentuneeks mököttäjäks, kun mistään ei saa valoa. Kesällä sitten sitä taas herää ja näkee asiat taas valoisasti. Toinen huono puoli sateella on tietenki se, ettei kuvia oikein saa otettua! Valitsin lyhimmän reitin ja sisko otti pari kuvaa ihan tossa meidän kauniilla etupihalla.

Mulla on pukeutumisen kanssa jaksoja. Sellaisia laiskajaksoja ja panostusjaksoja. Nyt on päällä se jälkimmäinen. Yleensä mut tunnistaa kummassa jaksossa oon siitä että näkyykö laseja vaiko eikö. Kuitenkin olen kaivanut kivoja mekkoja kaapin takaa, ja innostunut joistakin väreista, kuten nyt tässä asussa punainen. Punanen on mun yksi lempiväreistä, koska se on niin voimakas. Esim. baariin mennessä laitan yleensä aina jotain punasta, oli se sitten kynsilakkaa, huulipunaa, korua tai vaatetta. Punanen on mulle sellanen itsevarmuuden parantaja ja päivän ilottaja. Tässä näkyy mun harvinainen yksinkertanen asu - yleensä tykkään laittaa paljon kaikkea. Kuitenkin välillä ihan vaan jakku ja joku kiva paita on ihana. Joskus herään siihen, että huvittaakin yhtäkkiä näyttää ihan erilaiselta kun yleensä, joten oonkin varmaan tosi kummallinen pukeutuja. 

jeans and top - Zara / jacket - Forever21 / shoes - Dinsko

I change my style all the time. Sometimes it's simple, sometimes it's messy, sometimes it's colorful, sometimes it's hipster, sometimes it's second hand. I guess I just have these phases. Also, other weeks I feel like making an effort and others, well I just basically take the first thing I see. At least almost the first thing. Sometimes I obsess about my clothing so much it could either make my day or completely destroy it. This weekend I was going through my closet and realized this must be my good phase, because I was super excited about a lot of stuff I found, stuff I didn't remember I had. And stuff I remembered don't look good on me, but they ended up looking great when I tried them on again! That makes me so happy. Clothes just make me happy. 

This outfit I like because it's simple. And that's odd because I don't usually like simple; I like when I have a lot going on with my clothes. However, sometimes I feel like cooling my style down a bit. There still has to be something special about it, and today it was red. I love red, because it's so powerful. It always gives me this really weird confident feeling, I have no idea why. I guess some colors have an affect on me, and some just don't. That's also why I like to wear something red when I go out, maybe it gives me confidence. Whether it's red lipstick, red nail polish, or simply red clothing. What colors do you guys like? 

I finally bought new black shoes! These are from Dinsko for 89 euros, and they are definitely worth every cent. They literally go with everything in my closet, but they're still not boring because they have a little design in them.

Today I did a speech at school. I'm in this Finnish class where we practice making speeches and debating about different issues. I have no idea what I'm doing there - I'm a writer, not a speaker. However, I have found it helpful. It's important to learn how to make speeches and influence others right? For the future I mean. 

Anyway, my speech was about a topic that's really been on my mind a long time. It was about Finnish people and our personalities. People often say we're sad and shy people, and that we seem rude when we meet someone. I know the outsiders view of Finns, because after I came back from the States (my exchange year), I noticed that people were indeed sad looking. And somehow antisocial (people in the U.S talk A LOT, and I sort of got used to that). 

At school many teenagers are constantly tired, and we don't necessarily look very enthusiastic even thought everything would be fine. Our culture shapes us to be less happy about things than maybe some other cultures. But do we always think about the negative things in life more than the positive ones? And are we obsessed about obsessing over them? Yes, from time to time I do complain about the weather or the exams or the bad food, but I'm not always completely serious. For me, sometimes it's just a matter of making an conversation. I don't think that it's all that bad. 

Still, what I don't think is so good about us Finns is that sometimes we compete with the bad things in our lives. Someone's unfortunate life event is considered to be a merit, and others try to top that with their own. For example, someone would say "Hey my dog died", and someone would answer with "my mom died so stop complaining". I've never really had this particular conversation with anyone, but something similar yes. Some people have had more bad things happen to them than others, which often makes some things harder for those people. I still hope the bad things from the past won't become and obstacle they can't overcome. Everyone has a chance to succeed in life. 

Maybe that's just what we Finns need, some positive thinking for success. I myself really need to catch up with smiling and thinking positively. Even thought a good old complaint is sometimes the best thing in the whole wide world. 

And my speech went pretty well, I'm happy with me not forgetting the whole speech :)

Halloween 2013

On aina niin vaikeaa päättää miten pukeutuisi Halloweenina. Pitäis olla jotain erikoista ja huomiota herättävää, mutta kuitenkin sellasta että viittisi mennä ihmisten ilmoille. En ollut kauheen luova tänä vuonna, mutta halusin pukeutua poliisiksi. En viitsinyt ostaa mitään kokonahka minimekkoa, koska ensinnäkin halloween puvut on ihan törkeän hintaisia ja toisinnakin se olisi ehkä vähän epämukava/ liian paljastava jossain baarissa. Joten kaivelin kaappini pohjalta valkoisia kauluspaitoja, ja siskon kaapista löytyi hienot nahkalegginssit. Sitten vielä mustat ratsastustyyppiset kengät, lastenosastolta löytynyt poliisin hattu, ja musta pikkulaukku lähtivät kaveriksi.

Näillä lähdin kavereiden kanssa ensin alottelemaan porukalla ja mussuttamaan sipsiä ja pitsaa, minkä jälkeen mentiin Kaivolle Helsinkiin Halloween bileisiin. Yllättävän moni oli pukeutunut, mikä oli musta kiva yllätys! Suomalaiset ei yleensä nimittäin huomioi Halloweenia; se on yksi niistä juhlapyhistä joka ei tänne Suomeen ole kunnolla eksynyt. Viime vuonna kun olin vaihdossa jenkeissä, talojen edessä oli kurpitsoja, pääkalloja, hämähäkinseittejä ja ties mitä kauhistuksia jo monta kuukautta ennen kyseistä juhlaa. Halloweenina ihmiset pukeutui, ja lapset lähtivät "trick or treating" eli hakemaan karkkia koristelluista taloista. Se on jenkeille tosi tärkeä juhla, kun taas suomalaisille se on vaan yksi syy juoda tai muuten vaan viettää aikaa kavereiden kanssa. En kyllä valita, oli mukavaa lähteä isolla porukalla juhlimaan perjantaina, ihan sama mikä syy ;)

Ehkä ensi Halloweenina jaksan panostaa asuun ja ostaa jotain vaikka punanaamiosta. Nimittäin näin monilla tosi hienoja asuja, ja yhtäkkiä mun poliisi-yritys ei enää tuntunu nii siistiltä. Ehkä tänä vuonna panostus tyssäsi eniten rahan puutteeseen. Muutenkaan en ole monenakaan vuotena pukeutunut, saati sitten hirveesti juhlinut Halloweenia. Muistan vaan pienempänä kun meillä oli tapana meikata ittemme vampyyreiksi kavereiden kanssa, ja sitten kuljeskella ulkona. Nyt on kait ne ajat ohi.

Kävin kampaajalla! Tykkään tosi paljon uudesta väristä ja leikkauksesta. Kampaajalla vasta huomasin kuinka huonossa kunnossa ne oli, ja mietinkin vähän että miten helvetissä en leikannut näitä aikaisemmin. Haluan kuitenkin kasvattaa hiuksia ens kevään Wanhojen tansseja varten, että saan edes jonkinlaisen kampauksen.

I finally went to get my hair cut, which is great because it has been in an awful condition. Now it's a little darker, and it looks healthier. I'm really happy about how it turned out. I do want to keep it growing, because we have this dance/prom thing at school next semester, and it's nice to be able to get your hair all pretty. That's why I didn't want to do like a huge change (like I did on seventh grade and cut my hair all short, but that's another story).

Aika laaja tää meidän pukuskaala! Obviously we got really creative with costumes!

Happy Halloween everyone! 

It's always a struggle to decide what to wear on Halloween, at least for me. It should be something different, something fun and something me. This year I didn't have a big budget for a costume, so I couldn't buy a whole outfit. I started thinking about what would be easy, and then I emptied my closet looking for leather pants and white collared shirts and bang I'm a cop. Then I bought a hat to make it at least look like I was a police (unfortunately I had to change it to a pilots hat because it kept falling off...) and that was my Halloween outfit. Maybe next year I'll be more creative and dress up as Marilyn Monroe or a leopard like my friends. 

We celebrated Halloween with my friends on Friday. First we met up for pizza and drinks at my friends place and then later we headed to Helsinki for "Kaivohuone", a night club that was hosting a Halloween party. Finnish people don't really care about Halloween, so I was positively surprised to see a lot of people wearing super cool costumes. The night was really fun, even thought it rained and we had to wait for a long time to get in. I can only hope that next year Halloween will be as fun as it was this year. 

What I like about Halloween is that it's a different kind of holiday. However, in Finland it's not a very popular one - no one really even knows what day it is exactly. We just like to take advantage of it and get together with friends; to have a reason to celebrate something. I remember that in the U.S the kids would go trick or treating and peoples' houses would be decorated weeks if not months before Halloween. It was great. But I do like the Finnish way of dressing up in a less scary way and just having fun with friends. 

En tiedä oonko täällä blogin puolella maininnut, mutta sain ajokortin vähän yli viikko sitten. Oon yrittänyt harjotella paljon sen jälkeen, mutta mulla ei ole omaa autoa niin se ei ole ollut ihan helppoa. Onneks saan käyttää äidin autoa kun se ei ole kenenkään muun käytössä. On kyllä ihana tunne kun se kortti on saatu, eikä autokoulusta tarvitse enää huolehtia! Vieläkin ihan outo fiilis, minä liikenteessä. 

I don't know if I've mentioned it here, but I got my license a little over a week ago. I've been practicing as much as possible, but it still seems so hard. Maybe I'll learn it eventually. It's still so unreal! I'm happy that I have the chance to practice with my mom's car. Even though I'm more of a bus person, I'm glad I have my license now and the whole stress about driving lessons is behind be.