please let me nail this test

Nyt on mennyt enkun YO kirjotukset, oon vapaa, ja stressitaso on selvästi pudonnut aiemmista viikoista. Kokeista nyt sanottakoon vaan, että ne ei mennyt niin hyvin kun oisin halunnut, oon ehkä vähän pettynyt. Totta, nyt on ainakin ollut se kokemus. Jos pitää uusia, niin ainakin se on tuttu juttu, eikä tarvitse stressata tarjottimista, eväistä, kynistä (joita ei sittenkään kuulemma tarvinnut teipata jesarilla) ja siitä milloin siellä koululla nyt piti olla. 

Kaikkein vaikeinta oli keskittyminen. Kuinkan moni jaksaa ajatella kuusi tuntia putkeen samaa asiaa? Mun ajatukset lähtee vaeltelemaan n. 3 minuuttin kuluessa, ihan sama mitä teen. Sataakohan ulkona. Jäiköhän ne farkut pesukoneeseen. Pitää ostaa buranaa. Vitsi ois kiva mennä Espanjaan. Siel sais paellaa. Ja kaikkee vielä pahempaa. Ajatukset ei vaan suostu pysymään järjestyksessä, eikä niitä voi komentaa niin hyvin kun haluaisin. Onneksi keskittyminen kesti hyvin pari tuntia, joten sain aika onnistuneesti täytettyä YO vihkosen (vaikka monissa kohtaa olisi tehnyt mieli huutaa ääneen että eikö nää kaikki nyt helvetti käy tähän ihan yhtän hyvin, ja todentotta hermot meni). Esseessä tuli sitten ongelma, mieli oli silloin jo täyttä puuroa eikä se onnistunut kauheen hyvin. Voi voi. Aina ei onnistu, en edes minä, joka ajattelin että ainoa helppo osuus YO-kokeesta on varmasti se essee, koska olen niin tällanen kirjottelijapersoona. 

Ei se sitten ollukkaan niin helppoa, kirjottaa annetusta aiheesta, sadan nuoren ympäröimänä, kello tikittäen, puoliksi syöty leipä pöydällä, koko ajan hirvee vessahätä, ja sellanen fiilis että "tää ratkasee sun koko elämän, joten älä nyt mokaa".

Mutta loppujen lopuksi on ihan hyvät fiilikset; nyt on saatu kokeet startattua, tiedän suunnilleen miten kaikki sujuu ja osaan vähän valmistautua tulevaan. Kunhan nyt vielä keksisin, että mitkä kaikki aineet nyt kirjotan. 

Tässäpä minä ja "nahkaleggarit ja ihanan iso villapaita" asuni jostain viime viikon uumenista. Ja päähän vaan mun klassinen "what's up", jota rakastan, koska kaikki aina kysyy mun kuulumisia kun ne tulee vastaan. Ja sen on vaan tän pipon ansiota. 

jumper and beanie - Bik Bok / leggings - Gina Tricot / shoes - Din Sko

Here's me with my favorite white jumper and a pair of fake leather leggings, and last but not least my ultimate "what's up" beanie, which always makes my day. People come to me, saying "what's up". First I think they're asking me, but then I realize that hey, it says so in my hat - no one, at least a stranger, would come to me and say "what's up". So I love my little beanie; it gives me hope of a more social world where it's totally acceptable to say hi to anyone.

So what's up with me lately? I had my English matriculation test, and I'm so glad that it's over. My stress levels have definitely dropped.  It's over. About the test, it was hard. I don't think I did all that I could have done, which is why I'm a little disappointed, but I still think it was a great experience, and at least I now know what I'll be facing with the other tests next year. The whole process is a little tricky if you haven't experienced it; remember, no foreign writing anywhere in your clothes, take your lunch in an see-through container, if you have writing in your pencils cover them with tape (no wait that last one was just something I thought we were supposed to do) and so on. A lot of rules. And then you have six hours to do the test, surrounded with other nervous young people, all thinking the same thing "please let me nail this test". And then you need to focus for six hours, and it is not easy. Who can say they can focus on one thing for many hours? My thoughts start wandering around immediately. What's mom making for dinner. Did I leave those jeans in the washing machine. I really want to go to Spain again. They have Paella. I'm hungry. And it just keeps getting worse - I can't control my thinking and it sometimes makes me crazy. 

However, I'm feeling pretty good right now about the test. It's done and I can always do it again next year if I'm not satisfied with it. It's just another one of those school related experiences that you have to face, no matter how much they scare or annoy you.

"Noille mä tarjoon kyllä kuoharit"

Hyvä NRJ, rakas lempiradiokanavani

Milloin silikonitissien mainostamisesta radiossa tuli hyväksyttävää? Rintojen suurennus ei ole millään tavalla lääketieteellinen tarve, eikä se paranna kenentään terveyttä. Meinaako se, että niitä voidaan noin positiivisesti mainostaa sitä, että silikonitissien hankkiminen on nykyään ihan ok, ja vielä kannustettavaa? Itse en saa vaikutteita kyseisestä mainoksesta, mutta NRJ radiokanavaa kuuntelee varmasti monet 10 vuotiaat ja siitä eteenpäin, ja on hankala uskoa, ettei tuollainen mainonta vaikuttaisi.

Lähes kaikilla nuorilla tytöillä on ulkonäköpaineita, ja usein alhainen itseluottamus. Oma ulkonäkö on hankala juttu. Siihen ei voi aina vaikuttaa. Voi urheilla, laihduttaa, meikata, valita hyvät vaatteet jotka korostavat parhaita puolia. Nämä kaikki asiat ovat hyväksyttäviä, koska ne eivät juurikaan satuta ketään. Leikkauksissa taas on aina omat riskinsä. Silikonien laittaminen muuntaa kehoa, eikä se oli luonnollista. Naisilla ei kuulu olla sellaiset tissit, mitä silikoneista saa. Jos niiden mainostaminen on ok, niin mä ainakin pelkään, että jossain vaiheessa tulevaisuudessa kaikilla pitää olla silikonit. Mitä tapahtui sille että kaikki on kauniita omana itsenään? 

Monet naiset sanovat, että silikonit on itseään varten, eikä muilla ihmisillä ole mitään vaikutusta - ne parantavat vain omaa itseluottamusta. Kuitenkin muilla ihmisillä on aina vaikutus. Me halutaan tehdä vaikutus muihin, ja se saa meidän itseluottamuksen kohentumaan. Tottakai miehiä halutaan miellyttää, ja tottakai omien tyttökavereiden mielipiteet vaikuttaa. Ei siinä päätöksessä ole ikinä vaan sinä yksin, siihen kuuluu koko yhteiskunta, isotissiset naiset lehtien kannessa, vääristynyt kuva joka naisista on, kaveriporukassa tissien vertailu, joku mies joka on kerran sanonut pitävänsä enemmän tisseistä kuin perseestä. Kaikki vaikuttaa. 

Ja onko missään sitten mainoksia, jossa sanotaan "haluatko suuremman peniksen? Tule turvalliseen leikkaukseen". Ei ole. Siksi en ymmärrä, miksi naisten kannalta asia olisi yhtään erilainen. 

Itse ajattelen, että silikonien hankkiminen on jokaisen oma asia. Jos joku haluaa mennä leikkaukseen, niin siitä vaan. Onhan oman itseluottamuksen parantaminen ihanaa. On ihanaa, kun tuntee olonsa kauniiksi ja halutuksi, eikä sen tavoittelu ole väärin millään tavalla. Kuitenkin silikonien mainostaminen menee musta liian pitkälle - mainostaminen vaikuttaa tyttöjen ja naistenkin mielipiteisiin silikoneista. Siitä puhkeaa ajatus "jos tätä mainostetaan radiossa, se on varmasti turvallista ja hyväksyttävää", ja heti perään toinen ajatus, mitä toivon, ettei kukaan saa "Ehkä löytäsin jonkun, jos mulla ois paremmat tissit". 

Motivation

Meijän takapihalla kasvaa kukkia, eli siis nyt on kevät! Tää viikko on lämmin, ja kohta voi jättää takin naulakkoon kun lähtee kouluun. On ollut jotenkin kiirettä viime aikoina, aika kulkee vaan nopeemmin kun viime syksynä, eikä aikaa tunnu riittävän mihinkää. Teen vaan kaikkee hauskaa, ja sitte viimesillä minuuteilla vähä koulujuttuja. Ennen aika riitti aina. Nykyään pitää suunnitella. 

Perjantaina enkun YO-kokeet. Hirvittää ku ne on nii lähellä. Koko lukion ajan sitä ajattelee, että jossain tulevaisuudessa näitä tietoja pitää käyttää, mutta se tuntuu nii absurdilta. Nyt on se hetki kun kuusi kurssia pistetään testiin, ja jokainen sanakoe, jokainen suomennettu kappale, ja jokainen tehty läksy vaikuttaa. Ja nyt kun on oikeesti se tilanne, nii oonko opiskellu tarpeeksi. Tuleeko kokeen jälkeen sellanen olo, ettei tehny parhaansa? Ja kaduttaako myöhemmin lukioaikainen laiskuus? Ei sitä ikinä voi etukäteen tietää. Pitää vaan elää tässä hetkessä, opiskellen välillä, välillä pitäen hauskaa, muistaen että kaikki mitä opiskelee nyt vaikuttaa jollain tavalla tulevaisuuteen. Eikä oo sitten mukavaa opiskella samoja kursseja uudellee vaan pääsykokeiden takia, vaan että lukiossa ei jaksanut. Mutta mitä jos tulevaisuus on vaan sumussa, eikä tietä yhtään mitä haluaa? Motivaatiota on hankala olla, jos kaikki asiat vaikuttaa turhalta ja vaan koulun takia opiskellulta. Jos ei ole päämäärää, mitä varten panostaa. Pitää vaan uskoa, että kaikki mitä tapahtuu nyt, vaikuttaa siihen kuka olen muutaman vuoden päästä. 

jeans - Dr. Denim / jumper - mom's / top - H&M / shoes - converse

I think it's finally spring. There are flowers in our backyard, and there's barely any snow left anywhere. The roads are starting to clear, people are wearing less clothing. I'm forgetting my beanie. 

What's new? Well, I'm excited about my finals at school, which are on Friday. Or excited may be a wrong word. I'm scared, but I'm still looking forward to them. I mean, this is what I've been studying for; all the homework, the vocabulary tests and the six books that we've studied for the English finals. It all comes down to how much I've studied. All the stuff you learn in High School will affect how you survive later in life. Who know what I'll become. Who knows which subjects I will need to succeed in the occupation I choose. I don't. I don't know what I want, and that might be the reason why I'm not always so motivated at school. I study, but I'm not happy about it, there is no flow. You know, the moment when you really enjoy all that you learn, because you know that it'll help you get whatever you want in life. That is what I need to figure out, what I want to do later. Before that happens, I'm just going to have to trust myself, and live in this moment, studying as much as my motivation allows me to study, so that later, hopefully, I'll get to use the information I've collected in High School. It would totally suck if everything I ever learned would be for nothing, if it would exist only to be forgotten two years after finishing school. That would honestly suck. So I hope that it won't happen. And I hope that I'll do well in my finals. 

Every time I built a fort, it started raining

Heti kun tulin kotiin, äiti kysyi olinko ollut laskiaisriehoissa. Missä ihmeen laskiaisriehoissa? Salillahan mä olin. Enää ei laskiaista taideta ollenkaan juhlia, tuskin kukaan nuori edes huomioi koko juhlaa. Toista oli pienenä kun oltiin aina pulkkamäessä ja syötiin laskiaispullia. Käyköhän ala-asteelaisetkaan enää pulkkamäessä? Ei lapsia näy niin paljon ulkona leikkimässä haalareissa ja mudat naamalla, kun 5-vuotiailla on IPhone, ja sieltä löytyy paljon kiinnostavampia pelejä kun ulkoa. Se harmittaa. Harmittaa sen takia, koska meidän sukupolvi oli varmaan se viimeinen, joka sai viettää oikeeta lapsuutta. Olihan meilläkin joku tietsikka, kun olin pieni. Muistan että siinä oli yks peli, enkä osannut pelata sitä. Se oli sellanen iso pönttökone, joka vaan homehtui käytävällä. 

Me pelattiin penkkistä, kirkkistä, ja mitäköhän muuta. Joskus mä ja mun kaveri roikuttiin niistä pyykinkuivaustelineistä, silleen että vaan jalat oli koukussa sen tangon päällä. Ja joskus mä ja mun naapuri maalattiin takapihan koivut valkoseksi (mistäköhän me se maali ees saatiin). Ja kerran me ajettiin sellasella pienellä kaksinistuttavalla leikkiautolla alamäkeen, niin että renkaat suli ja se meni pilalle. Ja muistan kun mä rakensin pihalle meidän kaikista sateenvarjoista majan, ja istuin siellä aina kun satoi. Se oli ihan parasta, ei oikeesti ollu mitään parempaa kun vaan kuunnella sitä sadetta ja olla siellä omassa pesässä. Ja tietysti mä tein sisälläkin majoja, kaikki patjat kasaan vaan, ja kaikki peitot päälle. Viikon päästä äiti raivais sen majan ja mua harmitti. Ei ollut kännykkää. Harmitti vaan kun maja purettiin. Enkä kattonut kauheesti telkkaria - tietty jotain leffoja, ja salkkareita (just nii), mut ei mitään muuta. Oli mulla mielikuvitushevonenkin. Ja käytiin siellä pulkkamäessä.

Toivon, että vieläkin lapset käy laskemassa pulkalla. Että ne vieläkin leikkii ulkona, eikä kaikki mielikuvitus oo kadonnu. Oishan se hirveetä, jos lapset ois niinku me nuoret; naama kännykässä koko ajan, ja unohdetaan laskiainen.

jacket and scarf - Forever21 / shoes - Bianco footwear / jeans - Dr. Denim / bag - my mom's

When I was a kid, we had a computer, an old one. You know, one of those big, white ones with a huge box in the back. It had one game, and I didn't know how to play. I didn't have a phone. I made a little fort of all the mattresses and blankets we had. And then, after a week, my mom would take it down and I was so upset. We played with the other kids in my neighborhood. Once, my friend and I painted the trees in the backyard with white paint that we found somewhere, and we definitely didn't get away with that. I also had a habit of making a fort outside, with all of our umbrellas. This was every time it looked like it was going to rain, and it's weird, because now when I think back, I'm pretty sure that every time I made the fort, it started raining. But that doesn't make sense. It really didn't have to make any sense back then. I had an imaginary horse, and I ran around the yard. And our neighbors yard, and the street. I was all over the place. I rarely watched TV. When I did, it was probably some children's movie like the Lion King (that by the way, was really scary). Still, I rather organized our shoes or played with the chess. You know, pretended that the chessmen were people, and built them homes and stuff.

The reason I think about all of this is because I feel bad. I feel bad that 5-year-olds have I Phones, and that they find games in them more interesting that real life. Do they ever just go out and play anymore? Are they in trouble all the time? It would be awful if kids were like people my age; sleeping with their phones and forgetting to come up with imaginary horses.